Maailman kääntyessä

Maailman kääntyessä
löytyy meistä uusia puolia
Sellaisia joihin haluaa
upota ikuisuudeksi
Kadottaa arjen nurkan taakse
Odottamaan seuraavaa päivää

Hetken ajan näkee kauneuden
rumuuden silmissä
Kahlittuna kulkee polkua
joka avaa sisimmän

Ja sillä sekunnilla kun uskaltaa hymyillä
Antaa itsensä muille

Anna meille äkkilähtö

Kliseisiä rakkausrunoja kirjoitettuna seinille

Kirjahylly täynnä meidän tulevaisuutta

Muuttolaatikot valmiina

                    äkkilähtöön

Satuja tarinoita tuntemattomia lauseita

Toivotaan pehmeää tulevaisuutta ja ehkä vähän aurinkoa

Mahdoton kaipuu kaupunkiin johon rakastuin päättömästi

          (Unettomia öitä sen takia)

Liikaa konditionaaleja sivulauseissa

Mennään jo oikeasti, ei enää vaan leikitä

                    Juoksisin jos voisin

Mutta olen vielä kiinni täällä

Rikkinäinen

Juuri sillä hetkellä

kun tajuaa olevansa

alasti pakkasessa

Sillä hetkellä

kun uskaltaa ymmärtää

tulen polttavan

Voi sekunnin murto-osassa

hajota pieneksi muruksi

jalkakäytävän reunalle

Odottamaan ohikulkijaa

Sekunniksi

Miehen kauluspaita päällä

ja poikamaiset liikkeet

Kaaoksen laskema hiljaisuus

ja kuolleet kaktukset sinussa

Pääsi sisällä punottu

maailmanlopun juoni

huonosti viikatut ajatukset

toisiinsa hankaavat virheet

Taas yksi äiti valmiina

pommittamaan kultansa sirpaleiksi

sanoilla teoilla katseilla

toistaiseksi ja jatkuvasti

Sekunniksi pääset irti

Musta

Kun hiljaisuus on synti

maailman kahdeksas ihme

ja turhan tavoiteltua

Kun puhumattomuus parantaa

Vaiennetut sanat kaikuvat

harmaina pilvinä ylläsi

Olet pukeutunut mustaan

Kietoutunut kauneimpaasi

vaatimattomaan surupukuun

Ja mykistynyt olemuksesi

kertoo aivan toisenlaista tarinaa

kuin kumara ryhtisi

Seiso siis suorassa

Ruosteinen loppu

Kun sä astut tähän kaupunkiin

lintujen huudot kaikuu kuumeisina

Polttavassa asfalttiviidakossa

turtuminen on lähellä

Antaisit mun edes hengittää

Ja kun mä esitän sen yhden toiveen

sun tapasi nauraa, hävettää, iljettää

Ehkä taivaalla näkyvä kuu

ei olekaan tarpeeksi lähellä meitä

Ruosteinen loppumme lähenee

Postimies

Suureen peittoon kääriytyneenä istuin eteisen lattialla. Nojasin ulko-oveen katse lattiaan naulittuna. Mitä minä siinä tein? Miten kauan edes olin ollut siinä? Ilta oli vaihtunut jo yöksi, muuta en tiennyt.

Alaovi aukesi, päästi lohduttoman narahduksen. Askeleet kaikuivat autiossa rappukäytävässä samalla, kun pidättelin henkeäni. Olitko se sinä? Tuliko sinä vihdoin pelastamaan minut? Avaimet kilisivät ja toinen ovi aukesi. Naapuri tuli töistä. Tai baarista. Tai rakkaansa luota. Olisinpa minäkin uskaltanut tulla ja mennä.

Olin jumissa omassa pienessä paniikissani. Se oli naurettavaa, liian huvittavaa ollakseen totta. Kyyhötin lattialla, vaihdoin asentoa mukavampaan ja huokaisin. Ehkä se oli oikein minulle, lohduttomuus. Sellainen pieni ahdistus, mikä muistutti olemassaolostaan aina, kun siitä oli pääsemässä irti.

Päätin aina, että huomenna muuttuisin. Avaisin sen oven ja astuisin ulos. Kävelisin kaupungin halki merenrantaan ja onnistuisin. Astuinhan minä joskus rappukäytävään, pelottavan hiljaiseen rappuun. Aamuisin, kun varmasti kukaan ei tulisi. Kävelin lähikauppaan ostamaan maitoa ja tonnikalaa, palasin äkkiä takaisin ja pelkäsin.

Olin jo nukahtamassa, kun tunsin jotain putoavan niskaani. Posti. Kiljaisin säikähdyksestä ja postimiehen liikkeet rapussa pysähtyivät hetkeksi. Peitin vaistomaisesti suuni kädellä ja painuin pieneksi mytyksi nurkkaan.

- Oletko kunnossa? mies kysyi raottaessaan postiluukkua. Purin huultani ja vilkaisin ovea, jossa metallinen läppä heilui.

- Olen. Kiitos, vastasin hengähtäen. Hän puhui minulle. Hän todella puhui minulle.

- Oletko aivan varma?

En uskaltanut vastata. Pitäisi minua vain hulluna.

Oveeni koputettiin. En tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. Enkä tiennyt, pitäisikö minun avata, vai ei. Kurotin ovenkahvaan samalla nousten ylös. Kiedoin peiton paremmin ympärilleni ja raotin ovea.

Rapussa loistava valo sattui silmiini. Uteliaan näköinen silmäpari katsoi suoraan minuun. Säikähdin. En ystävällisen näköistä miestä, vaan tunteitani. En ahdistunut. En pelännyt.

- Onko kaikki hyvin?

- Ei.

- Saanko auttaa?

- Sinulla on töitä.

- Kierros loppuu pian. Haluatko puhua?

- En. Haluatko kahvia?

Kahden sekunnin hiljaisuus. Katsoin miestä ja samalla tunsin punastuvani. Mikä hölmö olin. Pyysin postimiestä kahville, vaikka hänellä tuskin olisi mitään mielenkiintoa.

- Jaksatko odottaa minua kaksikymmentä minuuttia? hän kysyi.

Nyökkäsin. Olin odottanut sinua jo niin kauan, mutta jaksaisin vielä hetken. Ilmassa lenteli kysymyksiä puolin ja toisin, vaikka kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Hän hymyili minulle ja astui askeleen taakse päin. Suljin oven ja istahdin lattialle. Sydämeni laukkasi kuin villihevonen. Tuijotin epäuskoisena seinää ja pieni hymynväre yritti pyrkiä kasvoilleni.

Jäin taas istumaan lattialle, kunnes havahduin. Täytyisi mennä keittämään kahvia. Suunnistin keittiöön ja kaivoin kaapista kahvipaketin. Se oli melkein tyhjä, mutta sai luvan riittää. Mittasin kahvinkeittimeen neljä kuppia kahvia ja vettä. Kahvin keittäminen on yllättävän vaikeaa peittoon kääriytyneenä.

Napsautin laitteen päälle ja kurkkasin jääkaappiin. Maito oli loppu. Entä jos postimies tahtoi juoda kahvinsa maidolla? Hän istuisi alas, katsoisi minua ja kysyisi onko maitoa? Minä vastaisin, että se on loppu ja hän nousisi ylös. Pyytäisi anteeksi ja lähtisi.

Pieni ääni sisälläni sanoi, että olin naurettava. Sanoi, että kaikki menisi ihan hyvin. Olin itse kuitenkin takertunut siihen pahaan, joka kuiski korvaani. Kaikki menisi pieleen. En näkisi häntä enää koskaan vain siksi, että minulla ei ollut maitoa.

Rapusta kuului taas ääniä. Alaovi aukesi ja painui kiinni. Askeleet lähenivät ja lopulta pysähtyivät. Hän koputti oveeni ja äkkiä kipitin ovelle. Kurkkasin ovisilmästä varmistaakseni saapujan olevan se, ketä odotin. Siellä hän seisoi, sininen takki päällään ja laukku olallaan.

Avasin oven hitaasti, varovasti. Nostin katseeni mieheen, jonka silmät näyttivät hyvin lempeiltä. Hän hymyili minulle, kun siirryin pois ovelta. Hän näytti niin siistiltä ja huolitellulta. Minä olin vain t-paitaan ja peittoon kääriytyneenä, harakanpesä päässäni. Minua alkoi nolottaa. Ensin hän joutuu katsomaan tämän näköistä ihmistä ja sitten tarjoan hänelle kahvia ilman maitoa. Pystyin jo näkemään silmissäni, kuinka hän kävelisi pois.

Lähdin kohti keittiötä ja vilkaisin taakseni. Halusin varmistaa, että hän oli vielä siinä. Ihan hyvin kaikki olisi voinut olla omaa kuvitelmaani. Mies otti kengät pois jaloistaan, laittoi ne naulakon alle ja seurasi perässäni.

Nostin pöydälle kaksi mukia ja sokerikipon. Nyt täytyisi pyytää anteeksi, että minulla ei ole maitoa. Halusin viivytellä. En haluaisi, että hän lähtee. Haluaisin vielä hetken katsella hänen kauniita kasvojaan.

- Anteeksi. Minulla ei ole maitoa, tunsin taas punastuvani ja käänsin katseeni lattiaan.

- Ei se haittaa. Voin juoda kahvin mustana.

Nostin katseeni mieheen ja hän hymyili. Minäkin yritin. Kaadoin meille molemmille kahvia ja istuimme alas. Nyt kai pitäisi tietää, mitä sanoa. Minusta hiljaisuus ei ole paha asia, vaikka monet ajattelevat sen olevan kiusallista.

Minusta alkoi tuntua siltä, että sanoja ei tarvittu.

Kaunis

Kauneutta

Mustelmaisissa silmissä

Rikotuissa verisuonissa

Katkenneissa luissa

Tunnetko olevasi täydellinen?

Joku tumppaa kämmeneen röökin

Sammuttaa tulitikun

Kertoo sivulauseessa arvistasi

Iskee sanoilla selkään

Rakastaa rikkinäisen vieläkin

Suuremmille säröille

Tahtoisitko edes lopettaa sitä?

Jakaa omaisuuden itselleen

Sinulle rikkinäinen sohvapöytä

Edes liian hyvä ei ole tarpeeksi

Turhamaisuuden huipentuma

Käsi olkapäällä huutaa korvaan

Hakkaa poskiontelot ruvelle

Heräätkö joka aamu hymyillen?

Hymyillen takertuu takkuihin

Nauraa hyväksikäytetylleen

Helpot hautajaiset tiedossa

Surupukuun hukkuneita

Krokotiilin kyyneleitä silmissä

Ja yksi ihminen johon

Teit vaikutuksen

Helppo tie Helvettiin

Tulenlieskat hiipivät

Lähemmäs sekasorron seassa

Paniikki ihmisten mielessä

Ja kadonnut suuntavaisto

Lauma villieläimiä

Syöksymässä toisiaan päin

Hautajaisten tarve kasvaa

Kultahampaiset klovnit

Sekopäisinä kaiken yläpuolella.

Maailmanpyörä lisää itseensä vauhtia

Ja kyydittää ihmiset loppuun

Helppo tie Helvettiin

Ja kaiken sen keskellä

seison minä suorassa

Ulkopuolella

Olen taas jossakin

Kaukana omista ajatuksistani

Keskittynyt turhan tiiviisti

Siihen mitä en edes näe

Irrottaisinko otteeni

Vaikka tiedän putoavani

Lakkaisinko olemasta

Jos en ajattelisi

Jos keskityn

Olenko silti ulkopuolella?

Itsestäänselvyys

lahonneita enkeleitä

tuomittuja hyväntekijöitä

turhan paljon rakkautta

niin pienessä ajassa

meidän olisi pitäny osata

piirtää katkoviiva

vihan ja rakkauden välille

tai luopua toisesta

mutta oletimme että

itsestäänselvyydet

vievät meidät loppuun

Autiotalo

Me asuttiin sen autiotalon vieressä. Käytiin aina kesäisin siellä leikkimässä, kiedottiin vanhasta pitsiverhosta meille hunnut ja mekot ja leikittiin aavemorsianta. Sä olit se morsian ja mä olin aina se mies. Joskus me leivottiin kakku meidän häihin vaikka eihän me osattu leipoa. Sotketkettiin vaan kaikkea kaapista löytyvää taikinaksi ja kaadettiin se kuppiin.  Kun meillä ei ollut kermavaahtoa, me laitettiin siihen päälle tomusokeria tai hattaraa.

   Meillä oli aina hattaraa, sellaista vaaleanpunaista ja tahmeaa. Se tarttui aina pitkin meidän kasvoja, kun yritettiin salaa syödä sitä ruokakomerossa. Avattiin muovinen purkki ja kaivettiin sieltä pinkkiä töhnää. Äiti sanoi, että hattara kuului tivoliin, mutta isä osti kaupasta purkkihattaraa. Eikä me oltaisi saatu syödä sitä kuin karkkipäivänä vaikka eihän se edes ollut karkkia.

   Kakkuun piti saada aina koristeita. Me saatettiin laittaa päälle pikkuautoja tai sitten otettiin lipaston ylälaatikosta tähtisädetikkuja. Me ei saatu koskea niihin oikeasti kuin juhlapäivinä. Luultiin, ettei äiti huomaa mitään, vaikka ne pikkuhiljaa alkoi sieltä hiipua. Sitten me otettiin tulitikkuja ja mentiin sytyttämään ne autiotaloon. Vietiin sinne meidän kakku ja laitettiin ne tähtisädetikut koristeeksi päälle.
   Jos me tehtiin meidän häistä oikein hienot, me käytiin ostamassa meidän taskurahoilla ilmapalloja. Me puhallettiin ne täyteen ja ihmeteltiin, miksei ne leijuneet ilmassa, niinkuin aina huvipuistossa ja markkinoilla.

   Me tarvittiin musiikkia. Totta kai. Eihän häät olleet mitään ilman musiikkia. Isällä oli vajassa pieni vanha radio. Ei se huomannut mitään, vaikka joskus lainattiin sitä. Se ihmetteli aina, miksei se ollut sillä kanavalla, josta kuului tunnin välein uutiset. Me ei haluttu kuunnella uutisia. Me käännettiin se aina toiselle kanavalle, missä kuului klassista musiikkia.

   Me ei edes tykätty klassisesta. Mutta ei häissä voinut kuunnella rokkia. Kai me oltiin kaavoihin kangistuneita. Ainakin me luultiin, että oikeat häät oli sellaiset. Kumpikaan meistä ei koskaan ollut käynyt sellaisissa. Nähtiin vain kuvia, joita mummi näytti sen sukulaisten häistä. Sinne sekaan oli eksynyt pari hautajaiskuvaa.

Siitä me kai saatiin se ideakin. Hautajaiset.

   Autiotalossa oli huone, mikä oli aina varjossa. Sinne ei paistanut mistään ikkunasta koskaan aurinko, koska ikkunan eteen oli vedetty lautoja. Sen ovikin oli naulattu kiinni. Laudat oli niin lahoja, että potkaistiin itsemme sinne sisään. Hautajaiskuvat oli aina niin tummia. Kaikilla oli mustat vaatteet. Se oli siis ilmiselvästi hautajaishuone.

   Eihän me aina jaksettu häitä leikkiä. Klassinen musiikki alkoi ärsyttää. Me alettiin pitää mustia juhlia. Me syötiin lakua ja se hattara jäi. Eihän se vaaleanpunainen olisi sinne käynyt. Joskus isä osti meille salmiakkia. Mä en sitä syönyt, mutta sä söit. Katsoin vierestä kun sun hampaat oli hassun näköiset salmiakin jäljiltä.

   Mitä musiikkia hautajaisissa oli? En koskaan ollut käynyt siellä. Olin vain nähnyt, että siellä oli mustaa. Et sinäkään tiennyt. Mutta rokkarit pukeutuivat aina mustaan. Ehkä siellä kuunneltiin rokkia? Tai heviä. Äiti ei antanut meidän kuunnella sitä. Se ei ollut kuulemma kaunista.

   Siitä yhdestä päivästä lähtien me leikittiin hautajaisia. Me otettiin isän radio ja vietiin se sinne pimeään huoneeseen. Mä söin kivikovia lakuja ja sä söit salmiakkia. Laitettiin radiosta soimaan rokkia ja istuttiin hiljaa nurkassa. Me ei tiedetty kenen hautajaiset ne oli, eikä tiedetty mitä olisi pitänyt tehdä. Silti me tehtiin niin. Häät vaihtui hautajaisiin.

"Soitatko sä mun hautajaisissani sitten rokkia?"

Onnellinen sinusta

Aurinko oli tänään punainen

Niinkuin poskesi silloin kun

Varovasti hyväilimme

Toistemme ääriviivoja

Loputtoman huuman

Ensiaskeleet

Olimme hukkua tunteisiin

Siihen täydellisimpään

Ja niin taisimme tehdäkin

Mutta älä huoli

Olen onnellinen sinusta

Tyhjyys

Halailen kaktuksia

Likaisessa metsässä

Ilman puita

                    tyhjyys

Vain äänekäs tuuli

Kiduttaa kadonnutta

Piikkien seassa

Minun silmissä sinä

Vielä kerran

                    tyhjyys

Kuka vaan

Hän käveli yli suojatien

Rikkoi hiljaisuuden tuntemattomilta

Kysyi, olisiko tarjolla rakkautta

Keneltä vaan, keneltä vaan

Liian monta yksinäistä tuntia

Niin monta merkityksetöntä kosketusta

Jäätyneitä vastauksia aamuruuhkassa

Ehkä sittenkin kaikki oli väärin

Eihän näin tavalliselle ihmisille

Voi olla tarjolla mitään poikkeavaa

Liikaa

Tän pitäisi olla mulle

Se ainoa ja oikea todellisuus

Pitäisikö mun leikkiä yli-ihmistä

Tää ei ole mulle sopivaa

En halua leikkiä sankaria

Muiden silmissä riittämätön

Läpimätä paskakasa

Antaisitte mun upota omaan maailmaani

Olette kaikki mulle liian

Liikaa

Pyhä Hulluus

Pyhä hulluus

Pienessä maailmassani

Hakattuna takaraivoon

Aaveiden itkua

Yliote selässäni

En vain osaa päästää irti

Ääriviivat

Onko se osa minua

Vai onko se minä

Liian lähellä erottaakseen

Ääriviivoja toisistaan

Mitä jää jos luovutan

Päästän siitä irti

Ehkä rakastan pelkoa liikaa

Ole sinä unohdus

Ollaan tuntemattomia toisillemme

Vieraita nurkkapöydässä

Leikitään roolileikkejä

Minä olen ikävä, ole sinä unohdus

Rakastetaan toisiamme vain viikonloppuisin

Silloinkin vain epäselvästi

Rukous

Aamunkoitto

Mun rukouksena

Höyhenen verran

Liikaa painoa

Eikä kukaan kuule