Sinä halusit olla taivas

Sinä halusit olla taivas

mutta aurinko laski

aivan kuin eilenkin

Minä pyysin tähtiä

mutta sain eksyneet jalat

väärältä polulta

Omassa kuplassamme

vaadimme liikoja

Surullinen sekunti

Näin sinun kävelevän

kadulla, hymyilit

katsoit minua silmiin

Näin sinut unessa

halaamassa minua

kertomassa tarinoita

Näin sinut kaikkialla

nimesi joka nurkassa

kasvosi peilissä takanani

Tahdoin iltaisin nukahtaa

jotta voisimme tavata

edes yhden kerran

surullisen sekunnin ajan

Hiljalleen se upposi

alitajuntaani

Sinä et kävellytkään

minua vastaan tänään kadulla

---

Rikulle <3

Vuosi

Tammikuu tuli

hänen kylmät kädet

kuristivat kaulaani

hymyili kärsimystä silmissään

Helmikuu yritti

vakuuttaa minut

käännyttää minut

mutta tuloksetta

Maaliskuu tuijotti

pahansuopa hymy huulillaan

joka pysyi
liian syvällä minussa

Huhtikuu tahtoi halata

härnätä, rikkoa minut

hänen syliinsä

uudestaan ja uudestaan

Toukokuu rakasti minua

melkein liian hyvää

ollakseen totta

ja se oli

Kesäkuu suuteli minua

otti käteni ja

johdatti minut pelastukseen

vain yhdeksi yöksi

Heinäkuu nauroi minulle

tyttö-rukka

liian eksyksissä ja liian heikko

mutta seuraa tätä polkua

Elokuu otti minut

käsivarsilleen ja lauloi

surullisia lauluja

kunnes nukahdin

Syyskuu herätti minut

vain näkemään

kuinka puut paloivat

ja sytyttivät minut tuleen

Lokakuu näytti minulle

hänen ylpeytensä ja rakkautensa

kuoleman ja sairauden

melkein kosketti minua

Marraskuu istui viereeni

katsoi minuun ja

yritti hukuttaa

omaan suruunsa

Joulukuu oli ystävällinen

piti kädestäni kun

odotimme merkkiä

lopettaa kaikki

Kolmiodraama

Sinä katoit minulle lautasen pöytään, siirsit tuolini lähemmäs itseäsi. Asettelit minut istumaan, katseeni kohti omia silmiäsi ja tuijotit minua, aivan kuin olisi sinulle jotai velkaa. Sinun takanasi hän tuijotti silmissään vihaa ja surua.

Sinä et osannut olla yksin, paikalla olin aina minä tai hän. Useimmiten molemmat. Sinä olit lupautunut elämään kanssani jo ennen kuin tapasit hänet, nyt kyseessä oli kolmiodraama. Asunto oli liian pieni meille kolmelle ja oli selvää, kenen pitäisi lähteä.

Minä en luovuttanut, tartuin sinuun katkerilla kynsilläni yön pimeinä tunteina, kuiskailin korvaasi hänen nukkuessaan ja yritin saada sinut irti kaikista muista. Tarvitset vain minut. Hän oli saanut tarpeekseen, sinä et. Kerroin pimeästä tulevaisuudesta ja selän takana lohduttomasti nauravista ihmisistä, sinä uskoit.

Sinä peittelit minut sohvalle viltin alle, tarjosit teetä hänen istuessa vieressäsi. Joinakin päivinä hän ei huomannut minua, sain rauhassa roikkua selässäsi niin paljon kuin sieluni sieti. Sain raapia reisiisi partaterällä muistoja minusta. Joinakin päivinä hän yritti kuristaa minut, hukuttaa pesuhuoneen lavuaariin tai pudottaa kerrostalon ikkunasta. Joinakin päivinä hän oli väsynyt minuun, joskus myös sinuun.

En pelännyt häntä. Tiesin, että rakastit minua, et osannut olla ilman seuraani. Et uskaltanut päästää irti, pelottelin sinua tyhjyydellä joka luopumisesta seuraisi. Sinusta ei jäisi mitään jäljelle, pelkkä raato. Minä myin sinulle kalpean katseen ja sinä ostit sen empimättä.

Toisinaan sinä aloit väittää minulle vastaan. Sanoit, että minun pitäisi lähteä, jättää sinut rauhaan. Sinun huutaessa kirosanoja päin kasvojani, minä tarrauduin ranteisiisi yhä lujempaa. Yritit potkia minua kauemmas, mutta olin liimautunut ihoosi. Jossain vaiheessa väsyit ja lopetit. Koko olemuksesi oli täynnä katumusta ja pyysit anteeksi.

Hän yritti taistella kanssasi, mutta en osannut ottaa häntä tosissaan. Hänen taistelutyylinsä oli lempeämpi. Hän kuvitteli, että halaamalla sinua, minä tulen mustasukkaiseksi ja lähden. Joskus se toimi, otin äkkilähdön jonnekin kauas hänen kietoutuessaan ympärillesi kuin suojamuuri. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että en lähde lopullisesti. Olenhan minäkin joskus loman tarpeessa ja palaan sen jälkeen voimakkaampana kuin aikaisemmin.

Tämä suhde loppuu vasta, kun minä niin sanon.

Kehys

Harhoja kehyksen sisällä

Irvisteleviä kasvoja

ja lempeitä katseita

Vastapainona itkulle

mielipuolista naurua

oman sänkyni alta

Jos leikin olevani ehjä

muut eivät huomaa säröjä

uskovat harhakuvaan

joka on niin helppo luoda

Katso vain muualle

Sillä ne tunnit

joina huudat pelkoa

ulos keuhkoistasi

määrittelevät liian tarkasti

oletko enää olemassa

Pakkanen silmissäsi

Huulillasi oleva

lumihiutaleen paino

ja sen sulanut varjo

Jättänyt jälkensä

hiukan liian syvälle

arpia ja ikävää

Pakkanen silmissäsi

ei anna irroittaa

ihan vielä

Lämpöaalto

ei taida auttaa

kumpaakaan

Päämäärätön

Hän astelee kaatosateessa

turvallisen tyhjiä katuja

Katseessaan tiistain usva

ja poskillaan sunnuntain puna

Päämäärätön olemassaolo

pyytää vajoamaan asfalttiin

sulamaan kengänpohjiin

ohikulkevien ajatuksiin

Takaisin on turha katsoa

Tulevaisuus jäi nurkan taakse

Edessä odottaa ihmisvirta

vailla liian suuria vastauksia

Viimeiset pisarat ennen ruuhkaa

odottavat kerääjäänsä

Uskaltaako hän tarttua

valtavaan vastuuseen?

Maailman kääntyessä

Maailman kääntyessä
löytyy meistä uusia puolia
Sellaisia joihin haluaa
upota ikuisuudeksi
Kadottaa arjen nurkan taakse
Odottamaan seuraavaa päivää

Hetken ajan näkee kauneuden
rumuuden silmissä
Kahlittuna kulkee polkua
joka avaa sisimmän

Ja sillä sekunnilla kun uskaltaa hymyillä
Antaa itsensä muille

Anna meille äkkilähtö

Kliseisiä rakkausrunoja kirjoitettuna seinille

Kirjahylly täynnä meidän tulevaisuutta

Muuttolaatikot valmiina

                    äkkilähtöön

Satuja tarinoita tuntemattomia lauseita

Toivotaan pehmeää tulevaisuutta ja ehkä vähän aurinkoa

Mahdoton kaipuu kaupunkiin johon rakastuin päättömästi

          (Unettomia öitä sen takia)

Liikaa konditionaaleja sivulauseissa

Mennään jo oikeasti, ei enää vaan leikitä

                    Juoksisin jos voisin

Mutta olen vielä kiinni täällä

Rikkinäinen

Juuri sillä hetkellä

kun tajuaa olevansa

alasti pakkasessa

Sillä hetkellä

kun uskaltaa ymmärtää

tulen polttavan

Voi sekunnin murto-osassa

hajota pieneksi muruksi

jalkakäytävän reunalle

Odottamaan ohikulkijaa

Sekunniksi

Miehen kauluspaita päällä

ja poikamaiset liikkeet

Kaaoksen laskema hiljaisuus

ja kuolleet kaktukset sinussa

Pääsi sisällä punottu

maailmanlopun juoni

huonosti viikatut ajatukset

toisiinsa hankaavat virheet

Taas yksi äiti valmiina

pommittamaan kultansa sirpaleiksi

sanoilla teoilla katseilla

toistaiseksi ja jatkuvasti

Sekunniksi pääset irti

Musta

Kun hiljaisuus on synti

maailman kahdeksas ihme

ja turhan tavoiteltua

Kun puhumattomuus parantaa

Vaiennetut sanat kaikuvat

harmaina pilvinä ylläsi

Olet pukeutunut mustaan

Kietoutunut kauneimpaasi

vaatimattomaan surupukuun

Ja mykistynyt olemuksesi

kertoo aivan toisenlaista tarinaa

kuin kumara ryhtisi

Seiso siis suorassa

Ruosteinen loppu

Kun sä astut tähän kaupunkiin

lintujen huudot kaikuu kuumeisina

Polttavassa asfalttiviidakossa

turtuminen on lähellä

Antaisit mun edes hengittää

Ja kun mä esitän sen yhden toiveen

sun tapasi nauraa, hävettää, iljettää

Ehkä taivaalla näkyvä kuu

ei olekaan tarpeeksi lähellä meitä

Ruosteinen loppumme lähenee

Postimies

Suureen peittoon kääriytyneenä istuin eteisen lattialla. Nojasin ulko-oveen katse lattiaan naulittuna. Mitä minä siinä tein? Miten kauan edes olin ollut siinä? Ilta oli vaihtunut jo yöksi, muuta en tiennyt.

Alaovi aukesi, päästi lohduttoman narahduksen. Askeleet kaikuivat autiossa rappukäytävässä samalla, kun pidättelin henkeäni. Olitko se sinä? Tuliko sinä vihdoin pelastamaan minut? Avaimet kilisivät ja toinen ovi aukesi. Naapuri tuli töistä. Tai baarista. Tai rakkaansa luota. Olisinpa minäkin uskaltanut tulla ja mennä.

Olin jumissa omassa pienessä paniikissani. Se oli naurettavaa, liian huvittavaa ollakseen totta. Kyyhötin lattialla, vaihdoin asentoa mukavampaan ja huokaisin. Ehkä se oli oikein minulle, lohduttomuus. Sellainen pieni ahdistus, mikä muistutti olemassaolostaan aina, kun siitä oli pääsemässä irti.

Päätin aina, että huomenna muuttuisin. Avaisin sen oven ja astuisin ulos. Kävelisin kaupungin halki merenrantaan ja onnistuisin. Astuinhan minä joskus rappukäytävään, pelottavan hiljaiseen rappuun. Aamuisin, kun varmasti kukaan ei tulisi. Kävelin lähikauppaan ostamaan maitoa ja tonnikalaa, palasin äkkiä takaisin ja pelkäsin.

Olin jo nukahtamassa, kun tunsin jotain putoavan niskaani. Posti. Kiljaisin säikähdyksestä ja postimiehen liikkeet rapussa pysähtyivät hetkeksi. Peitin vaistomaisesti suuni kädellä ja painuin pieneksi mytyksi nurkkaan.

- Oletko kunnossa? mies kysyi raottaessaan postiluukkua. Purin huultani ja vilkaisin ovea, jossa metallinen läppä heilui.

- Olen. Kiitos, vastasin hengähtäen. Hän puhui minulle. Hän todella puhui minulle.

- Oletko aivan varma?

En uskaltanut vastata. Pitäisi minua vain hulluna.

Oveeni koputettiin. En tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. Enkä tiennyt, pitäisikö minun avata, vai ei. Kurotin ovenkahvaan samalla nousten ylös. Kiedoin peiton paremmin ympärilleni ja raotin ovea.

Rapussa loistava valo sattui silmiini. Uteliaan näköinen silmäpari katsoi suoraan minuun. Säikähdin. En ystävällisen näköistä miestä, vaan tunteitani. En ahdistunut. En pelännyt.

- Onko kaikki hyvin?

- Ei.

- Saanko auttaa?

- Sinulla on töitä.

- Kierros loppuu pian. Haluatko puhua?

- En. Haluatko kahvia?

Kahden sekunnin hiljaisuus. Katsoin miestä ja samalla tunsin punastuvani. Mikä hölmö olin. Pyysin postimiestä kahville, vaikka hänellä tuskin olisi mitään mielenkiintoa.

- Jaksatko odottaa minua kaksikymmentä minuuttia? hän kysyi.

Nyökkäsin. Olin odottanut sinua jo niin kauan, mutta jaksaisin vielä hetken. Ilmassa lenteli kysymyksiä puolin ja toisin, vaikka kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Hän hymyili minulle ja astui askeleen taakse päin. Suljin oven ja istahdin lattialle. Sydämeni laukkasi kuin villihevonen. Tuijotin epäuskoisena seinää ja pieni hymynväre yritti pyrkiä kasvoilleni.

Jäin taas istumaan lattialle, kunnes havahduin. Täytyisi mennä keittämään kahvia. Suunnistin keittiöön ja kaivoin kaapista kahvipaketin. Se oli melkein tyhjä, mutta sai luvan riittää. Mittasin kahvinkeittimeen neljä kuppia kahvia ja vettä. Kahvin keittäminen on yllättävän vaikeaa peittoon kääriytyneenä.

Napsautin laitteen päälle ja kurkkasin jääkaappiin. Maito oli loppu. Entä jos postimies tahtoi juoda kahvinsa maidolla? Hän istuisi alas, katsoisi minua ja kysyisi onko maitoa? Minä vastaisin, että se on loppu ja hän nousisi ylös. Pyytäisi anteeksi ja lähtisi.

Pieni ääni sisälläni sanoi, että olin naurettava. Sanoi, että kaikki menisi ihan hyvin. Olin itse kuitenkin takertunut siihen pahaan, joka kuiski korvaani. Kaikki menisi pieleen. En näkisi häntä enää koskaan vain siksi, että minulla ei ollut maitoa.

Rapusta kuului taas ääniä. Alaovi aukesi ja painui kiinni. Askeleet lähenivät ja lopulta pysähtyivät. Hän koputti oveeni ja äkkiä kipitin ovelle. Kurkkasin ovisilmästä varmistaakseni saapujan olevan se, ketä odotin. Siellä hän seisoi, sininen takki päällään ja laukku olallaan.

Avasin oven hitaasti, varovasti. Nostin katseeni mieheen, jonka silmät näyttivät hyvin lempeiltä. Hän hymyili minulle, kun siirryin pois ovelta. Hän näytti niin siistiltä ja huolitellulta. Minä olin vain t-paitaan ja peittoon kääriytyneenä, harakanpesä päässäni. Minua alkoi nolottaa. Ensin hän joutuu katsomaan tämän näköistä ihmistä ja sitten tarjoan hänelle kahvia ilman maitoa. Pystyin jo näkemään silmissäni, kuinka hän kävelisi pois.

Lähdin kohti keittiötä ja vilkaisin taakseni. Halusin varmistaa, että hän oli vielä siinä. Ihan hyvin kaikki olisi voinut olla omaa kuvitelmaani. Mies otti kengät pois jaloistaan, laittoi ne naulakon alle ja seurasi perässäni.

Nostin pöydälle kaksi mukia ja sokerikipon. Nyt täytyisi pyytää anteeksi, että minulla ei ole maitoa. Halusin viivytellä. En haluaisi, että hän lähtee. Haluaisin vielä hetken katsella hänen kauniita kasvojaan.

- Anteeksi. Minulla ei ole maitoa, tunsin taas punastuvani ja käänsin katseeni lattiaan.

- Ei se haittaa. Voin juoda kahvin mustana.

Nostin katseeni mieheen ja hän hymyili. Minäkin yritin. Kaadoin meille molemmille kahvia ja istuimme alas. Nyt kai pitäisi tietää, mitä sanoa. Minusta hiljaisuus ei ole paha asia, vaikka monet ajattelevat sen olevan kiusallista.

Minusta alkoi tuntua siltä, että sanoja ei tarvittu.

Kaunis

Kauneutta

Mustelmaisissa silmissä

Rikotuissa verisuonissa

Katkenneissa luissa

Tunnetko olevasi täydellinen?

Joku tumppaa kämmeneen röökin

Sammuttaa tulitikun

Kertoo sivulauseessa arvistasi

Iskee sanoilla selkään

Rakastaa rikkinäisen vieläkin

Suuremmille säröille

Tahtoisitko edes lopettaa sitä?

Jakaa omaisuuden itselleen

Sinulle rikkinäinen sohvapöytä

Edes liian hyvä ei ole tarpeeksi

Turhamaisuuden huipentuma

Käsi olkapäällä huutaa korvaan

Hakkaa poskiontelot ruvelle

Heräätkö joka aamu hymyillen?

Hymyillen takertuu takkuihin

Nauraa hyväksikäytetylleen

Helpot hautajaiset tiedossa

Surupukuun hukkuneita

Krokotiilin kyyneleitä silmissä

Ja yksi ihminen johon

Teit vaikutuksen

Helppo tie Helvettiin

Tulenlieskat hiipivät

Lähemmäs sekasorron seassa

Paniikki ihmisten mielessä

Ja kadonnut suuntavaisto

Lauma villieläimiä

Syöksymässä toisiaan päin

Hautajaisten tarve kasvaa

Kultahampaiset klovnit

Sekopäisinä kaiken yläpuolella.

Maailmanpyörä lisää itseensä vauhtia

Ja kyydittää ihmiset loppuun

Helppo tie Helvettiin

Ja kaiken sen keskellä

seison minä suorassa

Ulkopuolella

Olen taas jossakin

Kaukana omista ajatuksistani

Keskittynyt turhan tiiviisti

Siihen mitä en edes näe

Irrottaisinko otteeni

Vaikka tiedän putoavani

Lakkaisinko olemasta

Jos en ajattelisi

Jos keskityn

Olenko silti ulkopuolella?

Itsestäänselvyys

lahonneita enkeleitä

tuomittuja hyväntekijöitä

turhan paljon rakkautta

niin pienessä ajassa

meidän olisi pitäny osata

piirtää katkoviiva

vihan ja rakkauden välille

tai luopua toisesta

mutta oletimme että

itsestäänselvyydet

vievät meidät loppuun

Autiotalo

Me asuttiin sen autiotalon vieressä. Käytiin aina kesäisin siellä leikkimässä, kiedottiin vanhasta pitsiverhosta meille hunnut ja mekot ja leikittiin aavemorsianta. Sä olit se morsian ja mä olin aina se mies. Joskus me leivottiin kakku meidän häihin vaikka eihän me osattu leipoa. Sotketkettiin vaan kaikkea kaapista löytyvää taikinaksi ja kaadettiin se kuppiin.  Kun meillä ei ollut kermavaahtoa, me laitettiin siihen päälle tomusokeria tai hattaraa.

   Meillä oli aina hattaraa, sellaista vaaleanpunaista ja tahmeaa. Se tarttui aina pitkin meidän kasvoja, kun yritettiin salaa syödä sitä ruokakomerossa. Avattiin muovinen purkki ja kaivettiin sieltä pinkkiä töhnää. Äiti sanoi, että hattara kuului tivoliin, mutta isä osti kaupasta purkkihattaraa. Eikä me oltaisi saatu syödä sitä kuin karkkipäivänä vaikka eihän se edes ollut karkkia.

   Kakkuun piti saada aina koristeita. Me saatettiin laittaa päälle pikkuautoja tai sitten otettiin lipaston ylälaatikosta tähtisädetikkuja. Me ei saatu koskea niihin oikeasti kuin juhlapäivinä. Luultiin, ettei äiti huomaa mitään, vaikka ne pikkuhiljaa alkoi sieltä hiipua. Sitten me otettiin tulitikkuja ja mentiin sytyttämään ne autiotaloon. Vietiin sinne meidän kakku ja laitettiin ne tähtisädetikut koristeeksi päälle.
   Jos me tehtiin meidän häistä oikein hienot, me käytiin ostamassa meidän taskurahoilla ilmapalloja. Me puhallettiin ne täyteen ja ihmeteltiin, miksei ne leijuneet ilmassa, niinkuin aina huvipuistossa ja markkinoilla.

   Me tarvittiin musiikkia. Totta kai. Eihän häät olleet mitään ilman musiikkia. Isällä oli vajassa pieni vanha radio. Ei se huomannut mitään, vaikka joskus lainattiin sitä. Se ihmetteli aina, miksei se ollut sillä kanavalla, josta kuului tunnin välein uutiset. Me ei haluttu kuunnella uutisia. Me käännettiin se aina toiselle kanavalle, missä kuului klassista musiikkia.

   Me ei edes tykätty klassisesta. Mutta ei häissä voinut kuunnella rokkia. Kai me oltiin kaavoihin kangistuneita. Ainakin me luultiin, että oikeat häät oli sellaiset. Kumpikaan meistä ei koskaan ollut käynyt sellaisissa. Nähtiin vain kuvia, joita mummi näytti sen sukulaisten häistä. Sinne sekaan oli eksynyt pari hautajaiskuvaa.

Siitä me kai saatiin se ideakin. Hautajaiset.

   Autiotalossa oli huone, mikä oli aina varjossa. Sinne ei paistanut mistään ikkunasta koskaan aurinko, koska ikkunan eteen oli vedetty lautoja. Sen ovikin oli naulattu kiinni. Laudat oli niin lahoja, että potkaistiin itsemme sinne sisään. Hautajaiskuvat oli aina niin tummia. Kaikilla oli mustat vaatteet. Se oli siis ilmiselvästi hautajaishuone.

   Eihän me aina jaksettu häitä leikkiä. Klassinen musiikki alkoi ärsyttää. Me alettiin pitää mustia juhlia. Me syötiin lakua ja se hattara jäi. Eihän se vaaleanpunainen olisi sinne käynyt. Joskus isä osti meille salmiakkia. Mä en sitä syönyt, mutta sä söit. Katsoin vierestä kun sun hampaat oli hassun näköiset salmiakin jäljiltä.

   Mitä musiikkia hautajaisissa oli? En koskaan ollut käynyt siellä. Olin vain nähnyt, että siellä oli mustaa. Et sinäkään tiennyt. Mutta rokkarit pukeutuivat aina mustaan. Ehkä siellä kuunneltiin rokkia? Tai heviä. Äiti ei antanut meidän kuunnella sitä. Se ei ollut kuulemma kaunista.

   Siitä yhdestä päivästä lähtien me leikittiin hautajaisia. Me otettiin isän radio ja vietiin se sinne pimeään huoneeseen. Mä söin kivikovia lakuja ja sä söit salmiakkia. Laitettiin radiosta soimaan rokkia ja istuttiin hiljaa nurkassa. Me ei tiedetty kenen hautajaiset ne oli, eikä tiedetty mitä olisi pitänyt tehdä. Silti me tehtiin niin. Häät vaihtui hautajaisiin.

"Soitatko sä mun hautajaisissani sitten rokkia?"

Onnellinen sinusta

Aurinko oli tänään punainen

Niinkuin poskesi silloin kun

Varovasti hyväilimme

Toistemme ääriviivoja

Loputtoman huuman

Ensiaskeleet

Olimme hukkua tunteisiin

Siihen täydellisimpään

Ja niin taisimme tehdäkin

Mutta älä huoli

Olen onnellinen sinusta