Autiotalo

Me asuttiin sen autiotalon vieressä. Käytiin aina kesäisin siellä leikkimässä, kiedottiin vanhasta pitsiverhosta meille hunnut ja mekot ja leikittiin aavemorsianta. Sä olit se morsian ja mä olin aina se mies. Joskus me leivottiin kakku meidän häihin vaikka eihän me osattu leipoa. Sotketkettiin vaan kaikkea kaapista löytyvää taikinaksi ja kaadettiin se kuppiin.  Kun meillä ei ollut kermavaahtoa, me laitettiin siihen päälle tomusokeria tai hattaraa.

   Meillä oli aina hattaraa, sellaista vaaleanpunaista ja tahmeaa. Se tarttui aina pitkin meidän kasvoja, kun yritettiin salaa syödä sitä ruokakomerossa. Avattiin muovinen purkki ja kaivettiin sieltä pinkkiä töhnää. Äiti sanoi, että hattara kuului tivoliin, mutta isä osti kaupasta purkkihattaraa. Eikä me oltaisi saatu syödä sitä kuin karkkipäivänä vaikka eihän se edes ollut karkkia.

   Kakkuun piti saada aina koristeita. Me saatettiin laittaa päälle pikkuautoja tai sitten otettiin lipaston ylälaatikosta tähtisädetikkuja. Me ei saatu koskea niihin oikeasti kuin juhlapäivinä. Luultiin, ettei äiti huomaa mitään, vaikka ne pikkuhiljaa alkoi sieltä hiipua. Sitten me otettiin tulitikkuja ja mentiin sytyttämään ne autiotaloon. Vietiin sinne meidän kakku ja laitettiin ne tähtisädetikut koristeeksi päälle.
   Jos me tehtiin meidän häistä oikein hienot, me käytiin ostamassa meidän taskurahoilla ilmapalloja. Me puhallettiin ne täyteen ja ihmeteltiin, miksei ne leijuneet ilmassa, niinkuin aina huvipuistossa ja markkinoilla.

   Me tarvittiin musiikkia. Totta kai. Eihän häät olleet mitään ilman musiikkia. Isällä oli vajassa pieni vanha radio. Ei se huomannut mitään, vaikka joskus lainattiin sitä. Se ihmetteli aina, miksei se ollut sillä kanavalla, josta kuului tunnin välein uutiset. Me ei haluttu kuunnella uutisia. Me käännettiin se aina toiselle kanavalle, missä kuului klassista musiikkia.

   Me ei edes tykätty klassisesta. Mutta ei häissä voinut kuunnella rokkia. Kai me oltiin kaavoihin kangistuneita. Ainakin me luultiin, että oikeat häät oli sellaiset. Kumpikaan meistä ei koskaan ollut käynyt sellaisissa. Nähtiin vain kuvia, joita mummi näytti sen sukulaisten häistä. Sinne sekaan oli eksynyt pari hautajaiskuvaa.

Siitä me kai saatiin se ideakin. Hautajaiset.

   Autiotalossa oli huone, mikä oli aina varjossa. Sinne ei paistanut mistään ikkunasta koskaan aurinko, koska ikkunan eteen oli vedetty lautoja. Sen ovikin oli naulattu kiinni. Laudat oli niin lahoja, että potkaistiin itsemme sinne sisään. Hautajaiskuvat oli aina niin tummia. Kaikilla oli mustat vaatteet. Se oli siis ilmiselvästi hautajaishuone.

   Eihän me aina jaksettu häitä leikkiä. Klassinen musiikki alkoi ärsyttää. Me alettiin pitää mustia juhlia. Me syötiin lakua ja se hattara jäi. Eihän se vaaleanpunainen olisi sinne käynyt. Joskus isä osti meille salmiakkia. Mä en sitä syönyt, mutta sä söit. Katsoin vierestä kun sun hampaat oli hassun näköiset salmiakin jäljiltä.

   Mitä musiikkia hautajaisissa oli? En koskaan ollut käynyt siellä. Olin vain nähnyt, että siellä oli mustaa. Et sinäkään tiennyt. Mutta rokkarit pukeutuivat aina mustaan. Ehkä siellä kuunneltiin rokkia? Tai heviä. Äiti ei antanut meidän kuunnella sitä. Se ei ollut kuulemma kaunista.

   Siitä yhdestä päivästä lähtien me leikittiin hautajaisia. Me otettiin isän radio ja vietiin se sinne pimeään huoneeseen. Mä söin kivikovia lakuja ja sä söit salmiakkia. Laitettiin radiosta soimaan rokkia ja istuttiin hiljaa nurkassa. Me ei tiedetty kenen hautajaiset ne oli, eikä tiedetty mitä olisi pitänyt tehdä. Silti me tehtiin niin. Häät vaihtui hautajaisiin.

"Soitatko sä mun hautajaisissani sitten rokkia?"