25.11.2013

Sekunniksi

Miehen kauluspaita päällä
ja poikamaiset liikkeet
Kaaoksen laskema hiljaisuus
ja kuolleet kaktukset sinussa

Pääsi sisällä punottu
maailmanlopun juoni
huonosti viikatut ajatukset
toisiinsa hankaavat virheet

Taas yksi äiti valmiina
pommittamaan kultansa sirpaleiksi
sanoilla teoilla katseilla
toistaiseksi ja jatkuvasti

Sekunniksi pääset irti

30.10.2013

Musta

Kun hiljaisuus on synti
maailman kahdeksas ihme
ja turhan tavoiteltua

Kun puhumattomuus parantaa
Vaiennetut sanat kaikuvat
harmaina pilvinä ylläsi

Olet pukeutunut mustaan
Kietoutunut kauneimpaasi
vaatimattomaan surupukuun

Ja mykistynyt olemuksesi
kertoo aivan toisenlaista tarinaa
kuin kumara ryhtisi

Seiso siis suorassa


18.10.2013

Ruosteinen loppu

Kun sä astut tähän kaupunkiin
lintujen huudot kaikuu kuumeisina

Polttavassa asfalttiviidakossa
turtuminen on lähellä

Antaisit mun edes hengittää

Ja kun mä esitän sen yhden toiveen
sun tapasi nauraa, hävettää, iljettää

Ehkä taivaalla näkyvä kuu
ei olekaan tarpeeksi lähellä meitä


Ruosteinen loppumme lähenee

4.10.2013

Postimies


Suureen peittoon kääriytyneenä istuin eteisen lattialla. Nojasin ulko-oveen katse lattiaan naulittuna. Mitä minä siinä tein? Miten kauan edes olin ollut siinä? Ilta oli vaihtunut jo yöksi, muuta en tiennyt.

Alaovi aukesi, päästi lohduttoman narahduksen. Askeleet kaikuivat autiossa rappukäytävässä samalla, kun pidättelin henkeäni. Olitko se sinä? Tuliko sinä vihdoin pelastamaan minut? Avaimet kilisivät ja toinen ovi aukesi. Naapuri tuli töistä. Tai baarista. Tai rakkaansa luota. Olisinpa minäkin uskaltanut tulla ja mennä.

Olin jumissa omassa pienessä paniikissani. Se oli naurettavaa, liian huvittavaa ollakseen totta. Kyyhötin lattialla, vaihdoin asentoa mukavampaan ja huokaisin. Ehkä se oli oikein minulle, lohduttomuus. Sellainen pieni ahdistus, mikä muistutti olemassaolostaan aina, kun siitä oli pääsemässä irti.

Päätin aina, että huomenna muuttuisin. Avaisin sen oven ja astuisin ulos. Kävelisin kaupungin halki merenrantaan ja onnistuisin. Astuinhan minä joskus rappukäytävään, pelottavan hiljaiseen rappuun. Aamuisin, kun varmasti kukaan ei tulisi. Kävelin lähikauppaan ostamaan maitoa ja tonnikalaa, palasin äkkiä takaisin ja pelkäsin.

Olin jo nukahtamassa, kun tunsin jotain putoavan niskaani. Posti. Kiljaisin säikähdyksestä ja postimiehen liikkeet rapussa pysähtyivät hetkeksi. Peitin vaistomaisesti suuni kädellä ja painuin pieneksi mytyksi nurkkaan.

- Oletko kunnossa? mies kysyi raottaessaan postiluukkua. Purin huultani ja vilkaisin ovea, jossa metallinen läppä heilui.
- Olen. Kiitos, vastasin hengähtäen. Hän puhui minulle. Hän todella puhui minulle.
- Oletko aivan varma?

En uskaltanut vastata. Pitäisi minua vain hulluna.

Oveeni koputettiin. En tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. Enkä tiennyt, pitäisikö minun avata, vai ei. Kurotin ovenkahvaan samalla nousten ylös. Kiedoin peiton paremmin ympärilleni ja raotin ovea.

Rapussa loistava valo sattui silmiini. Uteliaan näköinen silmäpari katsoi suoraan minuun. Säikähdin. En ystävällisen näköistä miestä, vaan tunteitani. En ahdistunut. En pelännyt.

- Onko kaikki hyvin?
- Ei.
- Saanko auttaa?
- Sinulla on töitä.
- Kierros loppuu pian. Haluatko puhua?
- En. Haluatko kahvia?

Kahden sekunnin hiljaisuus. Katsoin miestä ja samalla tunsin punastuvani. Mikä hölmö olin. Pyysin postimiestä kahville, vaikka hänellä tuskin olisi mitään mielenkiintoa.

- Jaksatko odottaa minua kaksikymmentä minuuttia? hän kysyi.

Nyökkäsin. Olin odottanut sinua jo niin kauan, mutta jaksaisin vielä hetken. Ilmassa lenteli kysymyksiä puolin ja toisin, vaikka kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Hän hymyili minulle ja astui askeleen taakse päin. Suljin oven ja istahdin lattialle. Sydämeni laukkasi kuin villihevonen. Tuijotin epäuskoisena seinää ja pieni hymynväre yritti pyrkiä kasvoilleni.

Jäin taas istumaan lattialle, kunnes havahduin. Täytyisi mennä keittämään kahvia. Suunnistin keittiöön ja kaivoin kaapista kahvipaketin. Se oli melkein tyhjä, mutta sai luvan riittää. Mittasin kahvinkeittimeen neljä kuppia kahvia ja vettä. Kahvin keittäminen on yllättävän vaikeaa peittoon kääriytyneenä.

Napsautin laitteen päälle ja kurkkasin jääkaappiin. Maito oli loppu. Entä jos postimies tahtoi juoda kahvinsa maidolla? Hän istuisi alas, katsoisi minua ja kysyisi onko maitoa? Minä vastaisin, että se on loppu ja hän nousisi ylös. Pyytäisi anteeksi ja lähtisi.

Pieni ääni sisälläni sanoi, että olin naurettava. Sanoi, että kaikki menisi ihan hyvin. Olin itse kuitenkin takertunut siihen pahaan, joka kuiski korvaani. Kaikki menisi pieleen. En näkisi häntä enää koskaan vain siksi, että minulla ei ollut maitoa.

Rapusta kuului taas ääniä. Alaovi aukesi ja painui kiinni. Askeleet lähenivät ja lopulta pysähtyivät. Hän koputti oveeni ja äkkiä kipitin ovelle. Kurkkasin ovisilmästä varmistaakseni saapujan olevan se, ketä odotin. Siellä hän seisoi, sininen takki päällään ja laukku olallaan.

Avasin oven hitaasti, varovasti. Nostin katseeni mieheen, jonka silmät näyttivät hyvin lempeiltä. Hän hymyili minulle, kun siirryin pois ovelta. Hän näytti niin siistiltä ja huolitellulta. Minä olin vain t-paitaan ja peittoon kääriytyneenä, harakanpesä päässäni. Minua alkoi nolottaa. Ensin hän joutuu katsomaan tämän näköistä ihmistä ja sitten tarjoan hänelle kahvia ilman maitoa. Pystyin jo näkemään silmissäni, kuinka hän kävelisi pois.

Lähdin kohti keittiötä ja vilkaisin taakseni. Halusin varmistaa, että hän oli vielä siinä. Ihan hyvin kaikki olisi voinut olla omaa kuvitelmaani. Mies otti kengät pois jaloistaan, laittoi ne naulakon alle ja seurasi perässäni.

Nostin pöydälle kaksi mukia ja sokerikipon. Nyt täytyisi pyytää anteeksi, että minulla ei ole maitoa. Halusin viivytellä. En haluaisi, että hän lähtee. Haluaisin vielä hetken katsella hänen kauniita kasvojaan.

- Anteeksi. Minulla ei ole maitoa, tunsin taas punastuvani ja käänsin katseeni lattiaan.
- Ei se haittaa. Voin juoda kahvin mustana.

Nostin katseeni mieheen ja hän hymyili. Minäkin yritin. Kaadoin meille molemmille kahvia ja istuimme alas. Nyt kai pitäisi tietää, mitä sanoa. Minusta hiljaisuus ei ole paha asia, vaikka monet ajattelevat sen olevan kiusallista.

Minusta alkoi tuntua siltä, että sanoja ei tarvittu.


1.10.2013

Kaunis

Kauneutta
Mustelmaisissa silmissä
Rikotuissa verisuonissa
Katkenneissa luissa

Tunnetko olevasi täydellinen?

Joku tumppaa kämmeneen röökin
Sammuttaa tulitikun

Kertoo sivulauseessa arvistasi
Iskee sanoilla selkään
Rakastaa rikkinäisen vieläkin
Suuremmille säröille

Tahtoisitko edes lopettaa sitä?

Jakaa omaisuuden itselleen
Sinulle rikkinäinen sohvapöytä

Edes liian hyvä ei ole tarpeeksi
Turhamaisuuden huipentuma
Käsi olkapäällä huutaa korvaan
Hakkaa poskiontelot ruvelle

Heräätkö joka aamu hymyillen?

Hymyillen takertuu takkuihin
Nauraa hyväksikäytetylleen

Helpot hautajaiset tiedossa
Surupukuun hukkuneita
Krokotiilin kyyneleitä silmissä
Ja yksi ihminen johon


Teit vaikutuksen

20.9.2013

Helppo tie Helvettiin

Tulenlieskat hiipivät
Lähemmäs sekasorron seassa
Paniikki ihmisten mielessä
Ja kadonnut suuntavaisto
Lauma villieläimiä
Syöksymässä toisiaan päin

Hautajaisten tarve kasvaa

Kultahampaiset klovnit
Sekopäisinä kaiken yläpuolella.
Maailmanpyörä lisää itseensä vauhtia
Ja kyydittää ihmiset loppuun

Helppo tie Helvettiin

Ja kaiken sen keskellä
seison minä suorassa


16.9.2013

Ulkopuolella

Olen taas jossakin
Kaukana omista ajatuksistani
Keskittynyt turhan tiiviisti
Siihen mitä en edes näe

Irrottaisinko otteeni
Vaikka tiedän putoavani
Lakkaisinko olemasta
Jos en ajattelisi

Jos keskityn

Olenko silti ulkopuolella?

31.8.2013

Itsestäänselvyys

lahonneita enkeleitä
tuomittuja hyväntekijöitä
turhan paljon rakkautta
niin pienessä ajassa

meidän olisi pitäny osata
piirtää katkoviiva
vihan ja rakkauden välille
tai luopua toisesta

mutta oletimme että
itsestäänselvyydet

vievät meidät loppuun

4.8.2013

Autiotalo

Me asuttiin sen autiotalon vieressä. Käytiin aina kesäisin siellä leikkimässä, kiedottiin vanhasta pitsiverhosta meille hunnut ja mekot ja leikittiin aavemorsianta. Sä olit se morsian ja mä olin aina se mies. Joskus me leivottiin kakku meidän häihin vaikka eihän me osattu leipoa. Sotketkettiin vaan kaikkea kaapista löytyvää taikinaksi ja kaadettiin se kuppiin.  Kun meillä ei ollut kermavaahtoa, me laitettiin siihen päälle tomusokeria tai hattaraa.
   Meillä oli aina hattaraa, sellaista vaaleanpunaista ja tahmeaa. Se tarttui aina pitkin meidän kasvoja, kun yritettiin salaa syödä sitä ruokakomerossa. Avattiin muovinen purkki ja kaivettiin sieltä pinkkiä töhnää. Äiti sanoi, että hattara kuului tivoliin, mutta isä osti kaupasta purkkihattaraa. Eikä me oltaisi saatu syödä sitä kuin karkkipäivänä vaikka eihän se edes ollut karkkia.
   Kakkuun piti saada aina koristeita. Me saatettiin laittaa päälle pikkuautoja tai sitten otettiin lipaston ylälaatikosta tähtisädetikkuja. Me ei saatu koskea niihin oikeasti kuin juhlapäivinä. Luultiin, ettei äiti huomaa mitään, vaikka ne pikkuhiljaa alkoi sieltä hiipua. Sitten me otettiin tulitikkuja ja mentiin sytyttämään ne autiotaloon. Vietiin sinne meidän kakku ja laitettiin ne tähtisädetikut koristeeksi päälle.
   Jos me tehtiin meidän häistä oikein hienot, me käytiin ostamassa meidän taskurahoilla ilmapalloja. Me puhallettiin ne täyteen ja ihmeteltiin, miksei ne leijuneet ilmassa, niinkuin aina huvipuistossa ja markkinoilla.
   Me tarvittiin musiikkia. Totta kai. Eihän häät olleet mitään ilman musiikkia. Isällä oli vajassa pieni vanha radio. Ei se huomannut mitään, vaikka joskus lainattiin sitä. Se ihmetteli aina, miksei se ollut sillä kanavalla, josta kuului tunnin välein uutiset. Me ei haluttu kuunnella uutisia. Me käännettiin se aina toiselle kanavalle, missä kuului klassista musiikkia.
   Me ei edes tykätty klassisesta. Mutta ei häissä voinut kuunnella rokkia. Kai me oltiin kaavoihin kangistuneita. Ainakin me luultiin, että oikeat häät oli sellaiset. Kumpikaan meistä ei koskaan ollut käynyt sellaisissa. Nähtiin vain kuvia, joita mummi näytti sen sukulaisten häistä. Sinne sekaan oli eksynyt pari hautajaiskuvaa.

Siitä me kai saatiin se ideakin. Hautajaiset.
   Autiotalossa oli huone, mikä oli aina varjossa. Sinne ei paistanut mistään ikkunasta koskaan aurinko, koska ikkunan eteen oli vedetty lautoja. Sen ovikin oli naulattu kiinni. Laudat oli niin lahoja, että potkaistiin itsemme sinne sisään. Hautajaiskuvat oli aina niin tummia. Kaikilla oli mustat vaatteet. Se oli siis ilmiselvästi hautajaishuone.
   Eihän me aina jaksettu häitä leikkiä. Klassinen musiikki alkoi ärsyttää. Me alettiin pitää mustia juhlia. Me syötiin lakua ja se hattara jäi. Eihän se vaaleanpunainen olisi sinne käynyt. Joskus isä osti meille salmiakkia. Mä en sitä syönyt, mutta sä söit. Katsoin vierestä kun sun hampaat oli hassun näköiset salmiakin jäljiltä.
   Mitä musiikkia hautajaisissa oli? En koskaan ollut käynyt siellä. Olin vain nähnyt, että siellä oli mustaa. Et sinäkään tiennyt. Mutta rokkarit pukeutuivat aina mustaan. Ehkä siellä kuunneltiin rokkia? Tai heviä. Äiti ei antanut meidän kuunnella sitä. Se ei ollut kuulemma kaunista.
   Siitä yhdestä päivästä lähtien me leikittiin hautajaisia. Me otettiin isän radio ja vietiin se sinne pimeään huoneeseen. Mä söin kivikovia lakuja ja sä söit salmiakkia. Laitettiin radiosta soimaan rokkia ja istuttiin hiljaa nurkassa. Me ei tiedetty kenen hautajaiset ne oli, eikä tiedetty mitä olisi pitänyt tehdä. Silti me tehtiin niin. Häät vaihtui hautajaisiin.

"Soitatko sä mun hautajaisissani sitten rokkia?"


17.4.2013

Onnellinen sinusta


Aurinko oli tänään punainen
Niinkuin poskesi silloin kun

Varovasti hyväilimme
Toistemme ääriviivoja
Loputtoman huuman
Ensiaskeleet

Olimme hukkua tunteisiin
Siihen täydellisimpään
Ja niin taisimme tehdäkin
Mutta älä huoli

Olen onnellinen sinusta

2.4.2013

Tyhjyys

Halailen kaktuksia
Likaisessa metsässä
Ilman puita
                    tyhjyys

Vain äänekäs tuuli
Kiduttaa kadonnutta

Piikkien seassa
Minun silmissä sinä
Vielä kerran
                    tyhjyys

30.3.2013

Kuka vaan


Hän käveli yli suojatien
Rikkoi hiljaisuuden tuntemattomilta
Kysyi, olisiko tarjolla rakkautta
Keneltä vaan, keneltä vaan

Liian monta yksinäistä tuntia
Niin monta merkityksetöntä kosketusta
Jäätyneitä vastauksia aamuruuhkassa
Ehkä sittenkin kaikki oli väärin

Eihän näin tavalliselle ihmisille
Voi olla tarjolla mitään poikkeavaa

27.3.2013

Liikaa


Tän pitäisi olla mulle
Se ainoa ja oikea todellisuus
Pitäisikö mun leikkiä yli-ihmistä
Tää ei ole mulle sopivaa

En halua leikkiä sankaria
Muiden silmissä riittämätön
Läpimätä paskakasa
Antaisitte mun upota omaan maailmaani

Olette kaikki mulle liian
Liikaa

8.2.2013

Pyhä Hulluus


Pyhä hulluus
Pienessä maailmassani
Hakattuna takaraivoon

Aaveiden itkua
Yliote selässäni

En vain osaa päästää irti

19.1.2013

Ääriviivat


Onko se osa minua
Vai onko se minä
Liian lähellä erottaakseen
Ääriviivoja toisistaan

Mitä jää jos luovutan
Päästän siitä irti

Ehkä rakastan pelkoa liikaa

1.1.2013

Ole sinä unohdus


Ollaan tuntemattomia toisillemme
Vieraita nurkkapöydässä
Leikitään roolileikkejä
Minä olen ikävä, ole sinä unohdus

Rakastetaan toisiamme vain viikonloppuisin
Silloinkin vain epäselvästi