Postimies

Suureen peittoon kääriytyneenä istuin eteisen lattialla. Nojasin ulko-oveen katse lattiaan naulittuna. Mitä minä siinä tein? Miten kauan edes olin ollut siinä? Ilta oli vaihtunut jo yöksi, muuta en tiennyt.

Alaovi aukesi, päästi lohduttoman narahduksen. Askeleet kaikuivat autiossa rappukäytävässä samalla, kun pidättelin henkeäni. Olitko se sinä? Tuliko sinä vihdoin pelastamaan minut? Avaimet kilisivät ja toinen ovi aukesi. Naapuri tuli töistä. Tai baarista. Tai rakkaansa luota. Olisinpa minäkin uskaltanut tulla ja mennä.

Olin jumissa omassa pienessä paniikissani. Se oli naurettavaa, liian huvittavaa ollakseen totta. Kyyhötin lattialla, vaihdoin asentoa mukavampaan ja huokaisin. Ehkä se oli oikein minulle, lohduttomuus. Sellainen pieni ahdistus, mikä muistutti olemassaolostaan aina, kun siitä oli pääsemässä irti.

Päätin aina, että huomenna muuttuisin. Avaisin sen oven ja astuisin ulos. Kävelisin kaupungin halki merenrantaan ja onnistuisin. Astuinhan minä joskus rappukäytävään, pelottavan hiljaiseen rappuun. Aamuisin, kun varmasti kukaan ei tulisi. Kävelin lähikauppaan ostamaan maitoa ja tonnikalaa, palasin äkkiä takaisin ja pelkäsin.

Olin jo nukahtamassa, kun tunsin jotain putoavan niskaani. Posti. Kiljaisin säikähdyksestä ja postimiehen liikkeet rapussa pysähtyivät hetkeksi. Peitin vaistomaisesti suuni kädellä ja painuin pieneksi mytyksi nurkkaan.

- Oletko kunnossa? mies kysyi raottaessaan postiluukkua. Purin huultani ja vilkaisin ovea, jossa metallinen läppä heilui.

- Olen. Kiitos, vastasin hengähtäen. Hän puhui minulle. Hän todella puhui minulle.

- Oletko aivan varma?

En uskaltanut vastata. Pitäisi minua vain hulluna.

Oveeni koputettiin. En tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. Enkä tiennyt, pitäisikö minun avata, vai ei. Kurotin ovenkahvaan samalla nousten ylös. Kiedoin peiton paremmin ympärilleni ja raotin ovea.

Rapussa loistava valo sattui silmiini. Uteliaan näköinen silmäpari katsoi suoraan minuun. Säikähdin. En ystävällisen näköistä miestä, vaan tunteitani. En ahdistunut. En pelännyt.

- Onko kaikki hyvin?

- Ei.

- Saanko auttaa?

- Sinulla on töitä.

- Kierros loppuu pian. Haluatko puhua?

- En. Haluatko kahvia?

Kahden sekunnin hiljaisuus. Katsoin miestä ja samalla tunsin punastuvani. Mikä hölmö olin. Pyysin postimiestä kahville, vaikka hänellä tuskin olisi mitään mielenkiintoa.

- Jaksatko odottaa minua kaksikymmentä minuuttia? hän kysyi.

Nyökkäsin. Olin odottanut sinua jo niin kauan, mutta jaksaisin vielä hetken. Ilmassa lenteli kysymyksiä puolin ja toisin, vaikka kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Hän hymyili minulle ja astui askeleen taakse päin. Suljin oven ja istahdin lattialle. Sydämeni laukkasi kuin villihevonen. Tuijotin epäuskoisena seinää ja pieni hymynväre yritti pyrkiä kasvoilleni.

Jäin taas istumaan lattialle, kunnes havahduin. Täytyisi mennä keittämään kahvia. Suunnistin keittiöön ja kaivoin kaapista kahvipaketin. Se oli melkein tyhjä, mutta sai luvan riittää. Mittasin kahvinkeittimeen neljä kuppia kahvia ja vettä. Kahvin keittäminen on yllättävän vaikeaa peittoon kääriytyneenä.

Napsautin laitteen päälle ja kurkkasin jääkaappiin. Maito oli loppu. Entä jos postimies tahtoi juoda kahvinsa maidolla? Hän istuisi alas, katsoisi minua ja kysyisi onko maitoa? Minä vastaisin, että se on loppu ja hän nousisi ylös. Pyytäisi anteeksi ja lähtisi.

Pieni ääni sisälläni sanoi, että olin naurettava. Sanoi, että kaikki menisi ihan hyvin. Olin itse kuitenkin takertunut siihen pahaan, joka kuiski korvaani. Kaikki menisi pieleen. En näkisi häntä enää koskaan vain siksi, että minulla ei ollut maitoa.

Rapusta kuului taas ääniä. Alaovi aukesi ja painui kiinni. Askeleet lähenivät ja lopulta pysähtyivät. Hän koputti oveeni ja äkkiä kipitin ovelle. Kurkkasin ovisilmästä varmistaakseni saapujan olevan se, ketä odotin. Siellä hän seisoi, sininen takki päällään ja laukku olallaan.

Avasin oven hitaasti, varovasti. Nostin katseeni mieheen, jonka silmät näyttivät hyvin lempeiltä. Hän hymyili minulle, kun siirryin pois ovelta. Hän näytti niin siistiltä ja huolitellulta. Minä olin vain t-paitaan ja peittoon kääriytyneenä, harakanpesä päässäni. Minua alkoi nolottaa. Ensin hän joutuu katsomaan tämän näköistä ihmistä ja sitten tarjoan hänelle kahvia ilman maitoa. Pystyin jo näkemään silmissäni, kuinka hän kävelisi pois.

Lähdin kohti keittiötä ja vilkaisin taakseni. Halusin varmistaa, että hän oli vielä siinä. Ihan hyvin kaikki olisi voinut olla omaa kuvitelmaani. Mies otti kengät pois jaloistaan, laittoi ne naulakon alle ja seurasi perässäni.

Nostin pöydälle kaksi mukia ja sokerikipon. Nyt täytyisi pyytää anteeksi, että minulla ei ole maitoa. Halusin viivytellä. En haluaisi, että hän lähtee. Haluaisin vielä hetken katsella hänen kauniita kasvojaan.

- Anteeksi. Minulla ei ole maitoa, tunsin taas punastuvani ja käänsin katseeni lattiaan.

- Ei se haittaa. Voin juoda kahvin mustana.

Nostin katseeni mieheen ja hän hymyili. Minäkin yritin. Kaadoin meille molemmille kahvia ja istuimme alas. Nyt kai pitäisi tietää, mitä sanoa. Minusta hiljaisuus ei ole paha asia, vaikka monet ajattelevat sen olevan kiusallista.

Minusta alkoi tuntua siltä, että sanoja ei tarvittu.